SILAKKAKURINPALAUTUS

Suo, sisu ja savivelli. Sauna, silli ja silakka.

Pohjoiset juuremme aivan huokuvat kalaa ja kosteutta. Ulkomaaneläville vakuuttelen silmät kirkkaina kuinka ”Erikoisuutemme ovat loputtomat luonnon antimet. Kyllä, niitä on paljon, kaikenkirjavat kalat, marjat ja sienet." Ja kaikkein viimeiseksi tainnutan utelijan mainitsemalla karhun ja poron. Kanssani keskustelevan silmät vettyvät, ei tosin, niinkuin toivoisin, raaka-aineidemme laajuuden vuoksi: ”Mutta se pikku poro, joulupukin apulainen. Te syötte sitä.” Niinpä joudun vetämään hieman takaisin, ja toki yhteinen nimittäjä lopulta löytyy. Se on silakka. Kaikki toistaiseksi useimmat tapaamani ulkomaalaiset ovat syöneet silakkaa jossakin vaiheessa elämäänsä, olomuodossa tai toisessa.

 Se, mitä en mainitse, on, että silakkaa meillä syödään enään ani harvoin, ainakin mikäli vertaamme silakan entisaikain rooliin ruokavaliomme perusjalkana. Nykyään kalalajimme todellisuus ui lautasellemme Alaskan seitinä, ja se kulminoituu Kiinassa puhdistettuun Norjan tuontiloheen. Ummistan todellisuudelta silmäni sujauttaessani paketin (niin suuren kuin löydän) kalapuikkoja ostoskärryyn, sillä yhteiset kala-ateriahetkemme ovat väittelyillä kyllästetyt. Lapset keksivät toinen toistaan lennokkaampia selityksiä sille, miksi kala hupenee heidän lautasiltaan niin verkkaan sillä kertaa.

Kunnes sitten eräänä päivänä tuli mittani täyteen. Olin ostanut jotakin mainiota, oikeaa, kotimaista, kalastettua kalaa viikonlopun kohokohdaksi. Tyttäreni ilmoitti minulle, ettei muuten sitten enää syö muita kalaruokia kuin kalapuikkoja. Siitä paikasta päätin, että nyt alkoi kalapuikonvieroitushoito. Päätin, että tästälähin uikoot silakka ruokalistallemme korvaamaan tehdastönköt pötkylät, joiden suurin kalaprosentti on takuulla niiden nimessä.

Isoisoäitini Ellenin ohjeen mukaan silakkafileet kuuluiupaneerata ruisjauhoilla. Olen noudattanut hänen oppiaan, sillä on aivan, kuin saisin hänet hetkeksi takaisin valmistaessani niitä herkkuja, joita hän meille vielä eläessään laittoi. Huomasin kuitenkin pian, että voittaakseni tämän silakka - vastaan - kalapuikot -sodan, minun täytyy tulla hieman vastaan. Tyttäreni innostui tavattomasti silakasta raaka-aineena. Hyvä alku, mutta ei vielä takaa lopputulosta. Niinpä opettelin uuden tavan voittaa lasteni äänet silakan hyväksi.

Aloitetaan lisukkeesta, eli perunasoseesta.

Tarvitaan:

600-800 g jauhoisia perunoita
n. 2 dl maitoa
suolaa
voita maun (ja omantunnon) mukaan

Perunasoseesta saat ensiluokkaista seuraavilla kikoilla: Muista valita jauhoinen lajike. Kuori ja lohko perunat. Laita ne kiehumaan suolalla maustettuun veteen niin, että ne juuri ja juuri peittyvät vedellä. Anna kiehua hiljalleen poreillen, kunnes lohkot alkavat silmämääräisesti hajota veteen. Töki isoimmat palaset haarukalla pienemmiksi ja kaada perunat siivilään. Lorauta kattilan pohjalle noin desi kiehuvaa maitoa. Survo perunat samoin tein perunasurvimen (tms.) avulla siivilän läpi takaisin kattilaan, maidon sekaan. Sekoita ja lisää tarvittaessa maitoa. Lisää myös omantunnon mukaan voita. Peitä kannella ja pidä lämpimänä kunnes silakkapihvit on paistettu.

Silakkafileet uudella tapaa (mutta ei silti liian erilaisesti):

Neljälle hengelle tarvitaan:

600 g silakkafileitä, niin tuoreita kuin suinkin
1,5 dl ruisjauhoa
1,5 dl korppujauhoa
1 tl sitruunapippuria

Paistamiseen öljyä

Ensin nypätään silakkafileen evästä tiukka ote. Sitten kiskaistaan evä irti "vastakarvaan", ja nakataan evä lautasen reunalle poisheitettäväksi (tai kissalle). Kaada jauhot syvälle lautaselle, mausta sitruunapippurilla. Fileet paneroidaan jauhoseoksessa. Ruisjauhoja pehmentämään lisään puolet korppujauhoja. Salainen aseeni on ripaus sitruunapippuria.

Paista pannulla öljyssä kullankeltaisen rapeiksi. Kumoa puhtaalle laakealle lautaselle odottamaan. Mausta suolalla kukin erä paistamisen jälkeen.  

Tarjoa heti kun kaikki pihvit on paistettu.

p.s. Arvatkaapa, kumpi lopulta voitti? Oikein arvattu, silakat uivat lautasillemme viimeksi tänään...