RUOKAHULLU KARTANLUKIJA KERTOO

TERVEISET LUXEMBOURGISTA!


Hiljaisuuteni blogisaralla johtuu tuhansista kilometreistä joita olemme lähteneet kesäloman kunniaksi kyntämään Euroopan suuntaan. Kyseessä on jälleen kerran pyhiinvaellus vanhoille kotikonnuille. Ehkä kyseessä on myös mielikuvituksen puute, kun aina palaamme samoja reittejä samoihin kohteisiin. Voi olla. Mutta selitykseksi vetoan siihen jälleennäkemisen riemuun, minkä tutut kohteet ihmisessä herättävät. Sillä onhan se hieman niin, että paljon matkustanut ihminen myrkyttää samalla oman seesteisyydentunteensa iäksi. Matkailu avartaa, mutta samalla se varastaa palasia sielumme sopukoista. Mitä enemmän matkalla viivymme, sen suurempia osasia sielusta maailmalle pilkkoutuu. Näin paluu vanhoille asuinsijoille luo ikäänkuin hetkellisen helpotuksentunteen ikävään, jossa on muisto jostakin tärkeästä elämänalueesta.

Olo alkoi palautua kelvolliseksi tuoreen leivän, kuplivan Molselin laakson valkoviinin ja hanhenmaksan kera...

Saavuimme järki matkanteosta jäykkänä Luxembourgiin. Jaloissa keinui ja päässä surisi pitkällinen autossa istuminen. Olimmehan matkanneet Hambourgin kupeesta liki kahdeksan sataa kilometriä.

Sitä taivaallisemmalta maistui päämäärässämme nautittu ensimmäinen kulaus Bernard Masserardin Blanc de Blanc- valkoviiniä. Viini oli kielellä poreileva kuin vinho verde parhaimmillaan. (Hintakaan ei ollut pahimmasta päästä, 4€ ja risat per pullo). Jääkaapista löytyi tälläkertaa hanhenmaksaa, tomaatteja ja juustoa.

Mieheni matkakertomus painottuu eri ruokalajeihin. Luxembourgilaisten ja Belgialaisten oluiden kavalkadia tutkittiin kaupassa pitkään ja hartaasti. Sen särpimiksi löytyi aivan taivaallista savukinkkua jonka lihansyyt näkyivät selkeästi. Ei tarvinnut arvailla onko kyseessä aito liha vai mikälie muottiin puristettu mössö, jota kotipuolessa kaupitellaan mukakinkkuna.

Miehekäs versio hyvistä matkaeväistä.

Aamu aukeni luxembourgilaisen seitsemän linnan laaksossa seesteisenä. Himopyöräilijöiden paratiisissa kuului aika ajoin ainoastaan ohi suhahtelevien pyöräilijöiden "letseböjesin" (=luxembourgin kieli luksembourgiksi) kielistä mutinaa siitä mihin seuraavaksi suunnataan. Muuten pilvet seilasivat matalalla auringon vilautellessa varovaisesti säteitään. Aivan kuin minnekään ei voisi enää koskaan olla kiire. Ehkä senvuoksi matkallelähtömme siirtyi muutamalla tunnilla. Ja kun siihen lisätään kaikenmoiset kartan tulkintaan liittyvät kommellukset, pääsimme määränpäähämme vasta kello kuusi illalla. Ja silloin, kuten arvata saattaa, päässä surisi  ja jaloissa keinui jälleen melkoisesti.

Erittäin tyypillinen luxembourgilainen kylänäkymä aamutuimaan