PATONGINTUOKSUISIA HETKIÄ

Toukokuussa Pariisi pukeutuu lilaan.

Sunnuntaina Pariisi kuulostaa hyvin hiljaiselta. Aurinko paistaa toukokuisena aamuna korkealta, ja lämmittää toista puolta kadusta. On aivan äänetöntä. Toukokuisena sunnuntaina Pariisin väri on lila. Puut ovat kukassa, syreenit ja muut koristepuut, sekä glycine, tuo violettina vaeltava, huumaavan vaniljaiselta tuoksuva köynös kiertää puisotjen aitoja. Ainut ääni joka lopulta kuuluu, on yksinäisen skootterin pärinä. Lopulta kadunkulmasta kääntyy patonkikassia kantava kulkija. Sitten toinen, lopulta kolmas. Kaikilla kiire lounasvalmisteluihin, jolloin Pariisi lopullisesti vaikenee. Sunnuntailounaan aikaan Pariisi on kaikkein tyhjimmillään. Elo palautuu iltaa kohden, kun ihmiset palaavat koteihinsa sieltä, missä ikinä viikonloppua olivatkaan viettämässä.

Maanantain äänet ovat aivan toiset. Kello seitsemältä on jo täysi kolina päällä, kun roska-autot, rekka- ja kuorma-autot kiiruhtavat täyttämään tehtäviään, ja alati hupenevia ruokakauppojen hyllyjä. Skootterien päninä on kiihkeää, torvet soivat ja jostakin avonaisesta ikkunasta astiat kilisevät.
Silloin on juuri oikea aika lähteä etsimään aukiolevaa leipomoa.( Nimittäin ne, jotka ovat auki sunnuntaina, ovat suljettuja maanantaina, ne jotka auki maanantaina, ovat suljettuja lauantaina, ne jotka ovat  auki sunnuntaina ja maanantaina, ovat suljettuja tiistaina jne. ) Minulle, ulkopaikkakuntalaiselle tämä on paljon helpompaa, kuin mitä paikallisille. Pariisilaiset ovat kehittäneet aivan omia polkujaan kulkevan logiikan siitä, mitä leipomoa kuuluu käyttää, ja minne ei pidä missään nimessä edes jalkaansa hivuttaa. Minä menen vain ensimmäiseen avonaiseen. Ulos kadulle astuessani se tuoksuu jo paistettu leipä tai voisarvi, sinne päin.

Nähdessäni ensimmäisen vastaantulevan, patonkia kantavan kansalaisen, tiedän olevani lähellä. Asutessani viileästä aamusta kaupasta sisään, humahtaa ylitseni kostea, voimakkaan viljainen tuoksu. Hyllyillä ei ole vielä mitään, mutta pyydän vienosti voisarvea. Takahuoneesta kannetaan tiskiin minua varten pellillinen vastapaistettuja leivonnaisia. Kaivan jo kolikoita lompakostani, kun myyjä kysyy, tuleeko mitään muuta. Salamana ohikiitävässä hetkessä näen mielessäni kaikki aiemmin nähneeni patkonkikansalaiset, ja päästän suustani asiaa tarkemmin edes ajattelematta: "Ja yksi patonki, kiitos". Kurkkaan koriin josta pitkulaiset leivät haetaan. Samalla näen takahuoneeseen, jossa jauhopölyinen mies nostelee rivakasti taikinapötkylöitä pellille ja paistumaan.

Ulos astuessani kuuma leipä polttaa kädessäni. Leivän lämpö kutsuu nuuhkaisemaan. Viljan täyteläinen aromi lähes nostattaa kyyneleet silmiini. Painelen rivakasti kahvinkeittoon. Hississä en voi enää vastustaa: puraisen lämpimän patongin päästä palan pois.  

Lämmintä patonkia ja kiukkuisenmakuista Camembertia: itkuhan siinä tulee!